maanantai 19. maaliskuuta 2012

Purjehtiminen kaksin

Yksi asia, joka purjehduskirjoissa ja -kursseilla nousee usein esiin, on se, että oletusmiehistössä on melkein aina vähintään kolme ihmistä. Kuitenkin satamissa näkee paljon pariskuntia, jotka ovat kahdestaan liikkeellä, kuten mekin. Kopioin nyt tähän viimekesäisestä postauksesta ajatuksiani kaksin purjehtimisesta. Eräs lukija kysyi silloin, miten koen kaksistaan toimimisen veneessä, ja että onko se hankalaa. Pohdin vastausta aikani ja tulin siihen tulokseen, että meillä on oikeastaan mennyt todella hyvin ja helposti. Hyvin ja helposti -osuuden olisin voinut heittää sekunnissa, mutta syitä jouduin hieman miettimään.



Pohjimmainen syy menestykselle on varmasti se, että meillä on aina yhteinen tavoite eli turvallinen, mukava ja iloa tuottava purjehdusretki. Valitsemme mieluummin liian pienet purjeet keliin nähden kuin liian suuret - pienet on helppo vaihtaa isompiin, mutta liian isoja on ikävämpää vaihtaa pokallaan olevassa veneessä. Virheet ovat sallittuja ja niistä pyritään oppimaan. Se, että toinen on kippari ja/tai kokeneempi veneilijä, ei tee hänestä itsevaltiasta vaan rakentava kommentointi on sallittua ja suotavaa. Esimerkki: "Miksi toi isopurje ei nouse kunnolla?" " Muistitkohan löysätä reiviköysiä?" "No kappas, en ollut muistanut" sen sijaan, että "siis mitä, tietenkin muistin, eiku hupsoho". Kommentoinnit tarjotaan ja otetaan vastaan hyvän tahdon eleinä ja yhteisen tavoitteen edistämisenä, eikä kritisointina tai silmille hyppimisenä. Tehdäkseen hyviä päätöksiä kippari tarvitsee tietenkin kaiken saatavilla olevan tiedon. Tämä saattaa kuulostaa hassulta tai pompöösiltä, mutta näin me vain toimimme. Me emme koskaan oleta, että toinen on nähnyt saman kuin itsekin. "Näithän tuon veneen tuolla paaralla?" "Tuo on itäviitta, eikö olekin?" "Mitenkäs ne kivet nyt olivatkaan täällä?" Rantautumiset suunnitellaan yhdessä ja kerrataan, että molemmat ovat ymmärtäneet suunnitelman samalla tavalla. Jos alkaa näyttää siltä, että rantautuminen ei onnistu tai minä en uskalla hypätä, niin sitten otetaan uusiksi, eikä runtata väkisin. Purjeita nostettaessa, köysiä irroitettaessa ja muita manöövereitä suoritettaessa kysytään aina ensin, onko toinen valmis. Pinnassa olijaa vaihdettaessa varmistetaan, "sulla on". "Valmiina vendaan/jiippiin" ja "valmis" ovat itsestäänselvyyksiä.



Perusajatus siis lienee, että pyrimme kaikin keinoin eroon "mutku mä luulin" -tilanteista. Kumpikin uskoo vahvasti siihen, että "assumption is the mother of all fuck ups". Kummallakin meillä on vahva tahto tehdä yhteistyötä veneessä (ja muutenkin elämässä), eikä kilpailla keskenämme. Rutiinit tulevat mielestäni tosi nopeasti, kun perusasiat on opeteltu, joten onnistunut kaksin purjehtiminen vaatii ne muutamat kerrat veneilyä kahdestaan, jotta kumpikin hahmottaa, mitä pitää tehdä ja missä järjestyksessä. Isopurjeen laskemisessa käytämme välillä autopilottia apuna, jotta kumpikin voi osallistua laskostamiseen. Samoin spinnua nostaessa autopilotti huolehtii ohjauksesta. Hyvään miehistöyhteistyöhön kuuluu käyttää kaikkia saatavilla olevia resursseja ja apuja.



Meidän purjehdusharrastustamme määrittää myös aika lailla se, ettemme ole mitään hampaat irvessä -tyyppejä vaan nautiskelijoita, joiden elämässä pitää olla riittävä määrä dolce vitaa. Joskus jotain menee tietenkin väistämättä pieleen, mutta sellaista se elämä on. Sitten otetaan vaikka ylimääräinen annos jälkkäriä, isompi lasi viiniä tai sisäfilettä arkena, jotta saadaan pidettyä tasapaino. :)

Minkälaisia ajatuksia ja vinkkejä teillä on kahdestaan purjehtimiseen? Oletteko huomioineet veneen kokoa vs. miehistön koko?

16 kommenttia:

  1. Meidän veneemme on sen verran pieni, että yksinpurjehduskin on helppoa. Viime kesänä hankittu pinnapilotti ja helppokulkuinen venepaikka tekee siitä vieläkin helpompaa, joten kynnys lähteä heittämään pikkulenkki saarten ympäri yksin purjeilla on hyvin alhainen :)
    Veneen pieni koko myös vastaavasti rajoittaa järkevän miehistön koon purjehdittaessa 2-3 henkeen, sillä muuten istuinlaatikossa on turhan paljon toimintaa. Moottorilla ajettaessa istuinlaatikkoon mahtuu mukavasti kuusikin henkeä nauttimaan matkanteosta.

    VastaaPoista
  2. Olipas hyvä kirjoitus! Sopii myös meidän elämän-/ veneilyfilosofiaamme.

    Kevättä ja uusia meriseikkailuja odotellessa!

    VastaaPoista
  3. Älyttömän hyvä postauksen teit! Koskee ihan jokapäiväistä elämääkin, ei saa pitää asioita itsestään selvyyksinä!

    Viime kesänä kavereiden purjehdusta seuratessa voisin veikata, ettei se parisuhde tule kauaa kestämään. Sen verran haastetta heillä oli jo kommunikoinnissa, että heikompia ois hirvittänyt.

    VastaaPoista
  4. Jetsulleen! Tiimityötä se on niin maalla kuin merelläkin.

    Teillä pitkälle samanmoiset aatokset kuin meillä. Jopa tietty samankaltaisuus löytyy kulinarismista, jota myös vesillä tai etenkin siellä noudatetaan. Elämän pienet, isot ilot!

    -Riikka

    VastaaPoista
  5. Matti: Toi oli meidänkin veneen hankinnassa yksi tärkeä kriteeri, että mies voi halutessaan purjehtia myös yksin. Ja ahdasta tulisi meilläkin yli kolmen ihmisen kanssa. Pinnapilotti on kyllä kätsä!

    Malva: Kiitos! Joo, todellakin odotellessa! En malttaisi enää millään odottaa...

    Tickler: Kiitos! Yksi mun kaveri, jolla luetutin tän tekstin, sanoikin, että tää on kuin suoraan jostain parisuhdeoppaasta. :D

    Mä aina ihmettelen pareja, jotka puhuvat rumasti toisilleen. Muuallakin kuin veneellä.

    -Riikka: Just näin, isot, pienet ilot! Ei saa kiristellä liikaa, että pysyy elämä pienenä ja kauniina. :)

    VastaaPoista
  6. Jep, meitäkin on vain kaksi suurimman osan aikaa ja hyvin menee kun vaan ei oleteta ja pidetään työnjako selvänä. Vaikka ollaan purjehdittu useampi vuosi yhdessä samalla veneellä niin aina ennen rantautumista kerrataan kuka tekee mitä ja millä komennoilla. Turvallista ja kivaa, myös sille naapuriveneelle :)

    VastaaPoista
  7. Me purjehdimme kaksin 33 jalkaisella veneellä. Jouduin viime kesänä selkäsäryn vuoksi luopumaan perinteisestä Hyppää perkele -roolista, joka naisille on langennut ainakin kun katsoo satamiin saapujia. Eräs purjehduksenopettajakin sanoi aikoinaan, että miesten pitäisi ehdottomasti antaa naisten ajaa rantaan ja hoitaa itse fyysisesti vahvempina hoitaa hyppelyt ym. manooverit. Tätä suosittelen kaikille pariskunnille, rantautumiset sujuvat siististi kunhan kuski muistaa saapua tarpeeksi hiljaa. On tärkeää, että molemmat osaavat tehdä kaikki operaatiot, etenkin kun ollaan kaksin liikkellä. Aina voi iskea vaikka sairaskohtaus. Naiset rattiin siis!

    VastaaPoista
  8. Miss P: Hyvä pointti toi naapurivene! Ei se vielä, jos mällää oman paattinsa, mutta muiden veneet olisi tosi noloa tuhota!

    Anonyymi: Hmmm, onkohan ollut sama ope kuin meillä... Muistelen kuulleeni itse ihan samaa. Vaikka periaatteessa me osataan ihan samat asiat miehen kanssa, niin jostain arastelen kovasti sitä laituriin ajamista. Viime kesänä tein sitä aina kun uskalsin ja tänä kesänä ajattelin jatkaa samalla linjalla. Se on just noin, että jos toiselle sattuu jotain, niin toisenkin pitää saada vene maihin.

    VastaaPoista
  9. Taidan tatuoida tuon Assumption-lauseen, parhautta! Vaikka se ihmisten karjuminen ja moottorilla täydestä vauhdista jarruttaminen rantautuessa ja hyppää nainen perkele-huudot ovat välillä melko viihdyttävää, niin turvallisuus ja toisten huomioon ottaminen kuuluu myös vesillä hyviin tapoihin, ettei toisten tarvitse olla osallisina siinä. Ja sitten poikkeukset erikseen, niitä sattuu kaikille, mutta hupsoho-tilanteista ei saa tulla tapaa.

    Teillä on kyllä hyvä asenne elämään! Turvallisuutta ja nauttimista unohtamatta!

    VastaaPoista
  10. Tuo kommunikointipuoli on mulla sellainen jatkuvan harjoittelun paikka. Onneksi kauniimpi osapuoli on sen verran tomera, että pitää mut järjestyksessä. Kokemus ja harjoittelu onneksi helpottavat, kun asiat alkavat sujumaan itsekseen.

    Meidän venehankinnassa oli tärkeä pointti, että vene on yksin hallittavissa. Vaikka perhe olisikin kyydissä, ei toisen apu ole välttämättä saatavilla.

    Tuosta rantautumisesta. Ihan ensimmäisestä laituriin ajosta saakka olen tullut laituriin niin, että sinne laiturille on voinut astua. 2 tonnin venettä saa vielä peräköydestä jarrutettua sen verran, hitaasti kun ajaa laituriin. Hankaliin kalliokiinnitykseen emme ole vielä olleet valmiita.

    VastaaPoista
  11. Hah, tää oli kyllä niin hyvä lukea ihan näin ei-purjehtijanakin, sillä noi on juuri niitä meidän parisuhteen karikkoja ;). Riidellään harvoin, mutta poikkeuksetta kaikki riidat alkaa siitä, että jompikumpi oletti jotain.

    VastaaPoista
  12. Miss P: Olen sanasta sanaan samaa mieltä! On supervaivaannuttavaa joutua kuuntelemaan toisten perheriitaa.

    Me yritetään pitää toi asenne, mutta tietenkään kukaan ei ole täydellinen, joten kyllä mekin otetaan joskus matsi jostain todella urposta asiasta. Mutta 95% ajasta pystytään pitämään toi asenne ja se on jo jotain, kun jotkut ei pysty siihen ollenkaan. :)

    Marko: Kommunikointi ON vaikeaa! Varsinkin miesten ja naisten välillä. Luen just ihan superhyvää kirjaa aiheesta ja voin postata sitten tännekin jotain, kun olen lukenut sen kokonaan. Ja onhan se jännä paikka sellainen, että helposti tulee sanottua vähän äkäisemmin kuin tarkoittaakaan.

    Me ollaan sovittu, että silloin kun tilanne vaatii nopeaa reagointia, niin silloin käskytetään, eikä kumpikaan loukkaannu siitä. Jos on aikaa, sanotaan "voisitko" ja "saisinko", mutta jos on tiltsu päällä, niin "köysi tänne" tms. riittää.

    Ronja: Rupesin miettimään meidän riitoja ja kyllä nekin tosiaan melkein aina alkaa siitä, että toinen oletti jotain. Että joo, pitäis laajentaa tota ajattelua myös veneen ulkopuolelle! :D

    VastaaPoista
  13. Heh, onkohan se teidän ope ollu mun mies? :D No ei oikeasti ole, mutta mies juuri viime viikonloppuna sanoi, että ensi kesänä roolit vaihtuu ja minä saan tarttua pinnaan rantautumisissa. En oikein edes osaa analysoida, miksi se on niin vastenmielistä minulle. Ehkä se ylittää perinteisen mukavuusalueen... En tiedä, mutta pakkohan se on molempien osata, kun lasten kanssa seilataan. Ja tuo voima-asia on kans niin totta! Miehellä on eri tavalla voimaa pidellä raskasta venettä kuin itsellä.

    Ja vielä, jos mun mies huutais mulle noin, niin sais kyllä ihan keskenään seilailla! :D Sylettää jo pelkkä ukottelu ja akattelu. Kunnioituksesta toista kohtaan se rakkaus pidetään siellä vesilläkin tuoreena. (Enkä nyt tarkota mitään pokkurointia, vaan toisen huomioon ottamista ihan kaikissa arkisissakin asioissa.)

    Joo, tästähän tuli parisuhdekurssi, mut mitä se haittaa, kiva ja erittäin tärkeä aihe aina vaan! :)

    -Riikka (taas)

    VastaaPoista
  14. Me purjehtitaan kolmesta, kun on yksi kolmevuotias pyörinnyt jaloissa syntymästä saakka:)Meiän nf30-ssä mies pystyy hoitamaan kaikki purjen nostot yksin kaukalosta käsin, onneksi:)Its kans olen aina pinnassa kun mahdollista, mutta rantautuminen on kylla vielä pelottava. Vanhalla venellä se oli jo hanskassa, mutta nyt isompi ja raskaampi vene nii vaadi tottutelemista. Meillä nyt mennänki lapsen ehdoilla ja illalla sadamassa kelpaa miehen laittamaat pippiripihvit ja lasi punaviinia:)Täällä odotellaan jo kovasti kauden alkamista ja venetta käydään melkein jokapäivä rannassa katomassa. Tosi kiva lukea taas niitä sun purjehdus aiheisia tekstejä:)
    Mukavaa viikon jatkoa!

    VastaaPoista
  15. Kotioloihin verrattuna veneessä joutuu pyytämään/on luontevaa pyytää toisen apua varsin usein. Silloin ei mitenkään jaksa aina pyydellä, että rakas kulta pieni et sinä viitsisi ojentaa niitä kiikareita tms. Ja aina ei edes ole aikaa tuollaiseen. Käskyttäminen on mielestäni väärä termi, jos lyhytsanaisesti veneessä pyytää. Ja äänenpainolla voi kätevästi korostaa miten kiireellisesti toivoisi pyynnön tapahtuvan. Rauhallisemmilla hetkillä pystyy sitten muuten osoittamaan sitä arvostusta.

    VastaaPoista
  16. -Riikka: Heh! Mua kanssa aina se rantautuminen vähän jännittää, jos mä olen pinnassa. Pitää varmaan ensi kesänä vähän tsempata sen asian kanssa ja yrittää tehdä sitä useammin, että tulee rutiinia...

    Olen ihan täsmälleen samaa mieltä tosta kauniisti puhumisesta. En sietäisi hetkeäkään minkään sortin akattelua! Toisen kunnioittaminen on tosi tärkeää. Ja kyllä, pokkurointi on ihan eri asia.

    Missis H: Mua kanssa jännittää pinnassa oleminen rantautuessa. Ehkä meidän pitäisi kaikkien tsempata yhdessä ja voittaa jännityksemme tänä kesänä. Tulisi varmaan tosi hyvä fiilis siitä.

    Mäkään en malttaisi enää yhtään odottaa kauden alkua! Kivaa viikkoa sinnekin!

    Marko: Just näin! Käskyttäminen on tosiaan vähän vahva sana. Ja veneellä joutuu tosiaan useammin pyytelemään kaikenlaista. Mutta kiikareista riittää mun mielestä, että "antaisitko kiikarit". Jos sanoo "anna kiikarit", niin sitten olettaisin just, että ne pitää saada nyt rapido ne kiikarit.

    VastaaPoista

Kiitos päivän piristyksestä eli kommentista!